keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Oona Kristiina Barcelona

Edellisen matkapostaukseni jälkeen ei-niin-lempi-kaupungista, on hyvä palata hetkeksi sen kaupungin muisteloihin, joka vei sydämeni täysin. Barcelona. Ah, ah ja ah! Mikä paikka! 
Kun postiluukustamme vuosi sitten kolahti kutsu ystäväpariskunnan häihin, hyppäsin kattoon. Mielessäni istuin jo auringon alla, jääkylmä sangria kädessä. 


Ja niin sitä pian istuttiinkin Barcelonan pikkukadulla. Tosin kädessä kylmä vermutti.

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

Jälleennäkemisen riemua. Tuleva aviopari oli järjestänyt häitä edeltävänä iltana Vermutti-illan. Tutustuimme pienessä tunnelmallisessa ravintolassa niin Vermuttiin, kuin toisiimmekin. Loistava tapa tutustuttaa hääporukkaa toisiinsa, ja totutella kaupungin kuumuuteen. Vermutti oli muuten todella hyvää - ja riittoisaa :) 

Vermutti... 
(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

Pääpäivä koitti ja valmistautuminen alkoi heti aamusta. Alas ei mennyt kuin banaani, koska jännitin hääparin ja poikaystäväni puolesta, olihan hän toinen bestmaneista. Kuulin puheen harjoittelua olohuoneesta ja vatsassani liikahti. Olen sellainen ihminen, jolle tarttuu toisten tunnetilat. Niin, ja puhetyylit sekä murteet! Toisen jännitys saa minutkin jännittämään ja oululaiset saa minutkin puhumaan Oulun murteella. 

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

Juhlapaikka oli henkeäsalpaavan kaunis. Se oli koristeltu kukkasin, juhlaohjelmat olivat kauniissa kääröissä ja saimme päidemme suojaksi hellehatut. Seremonia pidettiin ulkona auringon hyväillessä meitä ja puiden kääntyessä hääparin ylle. "Tahdon". Kylmät väreet kulkevat pitkin kehoani kun kirjoitan tätä. Yksi tippa linssissä ja yksi sana mielessä: Rakkaus.

(Helsingin HääkuvausIlari Patrikka)

Arvatkaa kuka nappasi kimpun? Kyynärpäätaktiikalla ja sormuksen kiilto silmissä kuin Klonkulla konsanaan! Ja poikaystäväni nappasi sukkanauhan! Onkohan tällä joku suurempi merkitys...? Heh.

(Helsingin HääkuvausIlari Patrikka)

(Photobooth)

Häävalssi. 

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

Tunteita ei näissä häissä säästelty. Itkua, naurua, huutoa, suudelmia ja halauksia. Häissä on aina mukava yhtenäisyyden fiilis. Juhlapari tuo yhteen eri porukat, ja varsinkin tällaisissa useamman päivän karkeloissa ehtii tutustua toisiinsa hyvin. Häät ovat lempijuhlani!

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

(Helsingin Hääkuvaus, Ilari Patrikka)

Kolmantena päivänä maistuivat tapakset ja vilvoittava gazpacho -keitto, lempikeitoissani kakkonen, heti pinaattikeiton jälkeen.  

Tapaksia lähdimme sulattelemaan Barcelonan yöhön tuttavapariskuntamme kanssa. Ensi kesänä on heidän häiden vuoro, myöskin Barcelonassa! Rakkauden juhlaaa!

Cava-Sangria!

Pipi vai Caca?


Gracias K&M ja Barcelona! Kiitokset myös hääkuvaajalle Ilari Patrikalle huippulaadukkaasta kuvamateriaalista!

Barcelonalle menetetyllä sydämellä: Oona 

Ps. 


maanantai 16. helmikuuta 2015

Hyvän viikonlopun resepti

Perjantai 13.
Kosmoksen tartar-pihvi mielessä, vesi kielessä.
Datenight ja valinnanvaikeus.
Kampasimpukoita, tiikerirapuja ja viikunoita.
Venäläinen perinneruoka: Borssikeitto.
Datenight-tunnelman viritystä: Fifty Shades of Grey-elokuva.
Lauantai-aamu alkoi rääkillä.
Ystävänpäivä! #Bimbochill
Laskiaissunnuntaina appiukon luona blinejä ja mätiä + madekeitto.
Laskiaispulla. Best of both worlds, eli kumpaakin puolikas.
Kysymys kuuluukin: Hillo vai marsipaani?
Kiitokset kauniista ilmasta, pullasta ja ystävistä vierelläni.

Terkuin: Oona

perjantai 13. helmikuuta 2015

Pohdintaa bloggaamisesta

                                                                 (Kuva:Johanna Kare)

Viime kuukausina nämä asiat ovat pyörineet mielessä lähes päivittäin. Pitäisikö aloittaa bloggaus? Miksi? Miksi ei? Mistä kirjoitan ja mistä en? 

Kirjoitan päiväkirjaa, mutta se ei ole lukittu pienellä kultaisella avaimella, niinkuin lapsuudessa. Eikä kirjaa piilotella patjan alla äidiltä piilossa. Se on apposen auki, valmiina teitä varten kaikkine virheineen ja inhimillisyyksineen. Mietin tietysti sitä, että kaikki tänne kirjoittamani teksti on koko maailman luettavissa. Kuulostipa pelottavalta, mutta koska olen jo muutenkin julkista riistaa on hienoa, että nyt voin tätä kautta tarvittaessa kertoa miten asiat ihan oikeasti ovat. Itse luen kuitenkin blogeja juuri sen henkilökohtaisen tarinan innoittamana, ja päästäkseni hieman raottamaan verhoa mielenkiintoisten ihmisten elämän saloihin. Näiden asioiden välillä tasapainottelu vie varmasti aikaa ja myös muuttuu ajan ja kokemusten myötä. Samalla opin ehkä asioita itsestäni kirjoittamisen sekä teidän kommenttienne kautta.
(Kuva:MTV)

Olen ollut ällikällä lyöty positiivisista kommenteista instagramissa. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään niin kaunista kuin "olet inspiraationi lähde", "herkistyin kyyneliin tänään katsellessani sinua televisiosta", "saat minut nauramaan jutuillasi", "pysäytät aitoudellasi". Saan kommenteista valtavasti positiivista energiaa, ja toivonkin blogini boostaavan energiat vielä korkeammalle tasolle!


Muistan hetken, kun en enää kerennyt kommunikoimaan kaikkien instagramissa juttelevien uusien tuttavuuksien kanssa. Ja hetken, kun olin unohtanut vastata tytölle, jota inspiroin, ja jonka unelmana oli joskus näytellä ammatikseen. Tuli kovin paha mieli. Työkseni näytteleminen oli nimittäin itsellenikin vain unelma jokunen vuosi sitten, mutta yhtäkkiä olenkin päässyt tekemään sitä ja tiedän, miten pienestä se voi olla kiinni. Yksi kannustava kommentti oikealta henkilöltä, oikealla hetkellä voi muuttaa unelmat todeksi.

Yritin nakit kippurassa vastailla instagramissa kännykällä näpytellen kaikille tasapuolisesti. Aloin miettiä, miten paljon antoisampaa olisi, jos voisin vastata kysymyksiinne laajemmin, avata omaa elämääni, niitä asioita jotka teitä kiinnostaa, innostaa, inspiroi, ärsyttää, naurattaa ja laittaa pohtimaan. Huomasin myös, että monia kiinnosti mitä sanoin. Blogin kautta pystyisin ehkä joskus vaikuttamaan itselleni tärkeisiin asioihin. Ottakaa kuitenkin iisisti, ei tästä ole tulossa mikään "filosofiaa-ja-politiikkaa" -blogi!



Täytyykin palata tähän aiheeseen vuoden tai parin päästä, ja katsoa, miten suhtautumiseni bloggaamiseen on muuttunut ajan myötä.

Nyt ei muuta kuin sitten vaan täysillä bloggaamaan! 

-Oona

   

maanantai 9. helmikuuta 2015

Paris avec ma chérie

Ihan aluksi haluan kiittää teitä kaikkia, jotka jaksoitte lukea ensimmäisen postaukseni ja teitä jotka laitoitte kommentteja. Olen hyvin otettu ja onnellinen saamastani palautteesta, ja kauniista sanoistanne. 
Kiitos.


Ranska, tuo outojen vitsien, kuumien patonkien, karvaisten kainaloiden sekä kauniiden katujen mekka. 
Olen käynyt visiiteillä eri puolilla Ranskaa, ja aina on tullut koti-ikävä. Ranskalainen kulttuuri ei nimittäin ole ihan sieltä rakkaimmasta päästä, mutta jostain syystä tieni vie aina sinne.

Viime kesän reissun jälkeen oli Ranska-kiintiöni täynnä, mutta valitettavasti poikaystäväni oli eri mieltä ja osti minulle lennot pariisiin joululahjaksi. Tiesin kuitenkin että reissusta tulisi hyvä koska Pariisissa asuu rakastakin rakkaampi ystävä, jonka kanssa tanssimme 14-vuotiaista lähtien monien vuosien ajan samassa ryhmässä. Intensiivisten harjoitusaikataulujen takia vietimme aikaa toistemme seurassa vähintään seitsemän kertaa viikossa ja olimme tietysti aina parivaljakko. Ystäväni on minua vuoden vanhempi, ja muistan hetkiä lapsuudesta kun sanoin, "mutta kun Lotta sanoi niin". Isosisko-materiaalia, tuo Lotta. Niin, ja ihanat ranskanletit, joita ihailin aina tanssitunneilla. Luottoystävä, joka pysyy aina sydämessäni välimatkasta huolimatta.



Sattui hauska sattuma lentokoneessa. Pari penkkiriviä edempänä istui nimittäin ystäväni Tukholmasta. Huikkasin hänelle ja naureskelimme miten pieni maailma on. Tuli välittömästi turvallisempi olo, nyt voisimme yhdessä suunnistaa Pariisissa. Tai siis hän voisi suunnistaa, ja minä seurata vain perässä.
Orlyn lentokentältä suunnistimme kärsineen muistilappuni kera kohti Pariisin keskustaa. "muista leimata lippu" ja millainen ovimatto Lotan kämpän edessä on. Kaikkea tärkeää tietoa.

Nähdessäni Lotan hymyilevät kasvot alkoi Pariisi tuntua jo kodikkaammalta paikalta. 



"Croque-Monsieur avec café au lait" Nappiin meni ja saimme annoksemme. Leipää, juustoa ja rasvaa, niistä on Ranska tehty. Kuumien kahvien höyrytessä edessämme, ja ystäväni höpötellessä vieressäni tuntui hetki täydelliseltä. Tässä me istutaan, pariisilaisessa pikkukahvilassa ja mietitään syntejä syviä. Mikään ei ole muuttunut, paitsi että toinen asuu Pariisissa. 
Ystävät ovat niitä tukipilareita, joihin voi nojata niin viinihöyryissä kuin vaikeinakin aikoina. Ilman Lottaa, en olisi sama Oona kuin olen nyt.



Ihan turistina Moulin Rougessa. "Come what may" -biisi alkoi soimaan päässä. 



Ettei nälkä yllättäisi, nautimme vähän lisää pariisilaista kahvia kera ranskalaisen klassikon, saanen esitellä: Tarte-tatin! 



Meillä on ystäväni kanssa yhteiset himot: teatteri ja tanssi. Lotta oli varannut paikat Flashdance-musikaaliin. Olimme ostaneet paikat korkealta parvelta, mutta yllätykseksemme pääsimmekin omaan pikkuiseen aitioon, jossa fiilistelimme tanssiesityksiä ja kokonaisuutta suut pyöreinä. "Oltais niin osattu tehdä toi liike"..."Joo, siis aivan varmasti". Esitys oli hyvä, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan puheesta. Tanssimme esityksen innoittamina teatterin portaita alas ja lupasimme toisillemme, että menemme vielä yhdessä tanssitunneille Suomessa.



Tanssimisen jälkeen nälkä yllätti. Mussutimme muutamat Churrot Nutellaan dippaillen keskellä Pariisin katuhälinää. Mikä siinä on että ulkona ruoka maistuu aina paremmalta kuin sisällä?



Dippaa sitä Churroa!



Kävimme viimeisenä päivänä syömässä loistavan kalabrunssin. Paikka oli täynnä, mutta sattuman kaupalla saimme ravintolan viimeiset paikat. Oli muuten elämäni parasta lohipiirasta. Kädet hieman tutisivat eilisistä tanssiliikkeistä, mutta niitä lämmitti kaakao, jota otin muuten neljä kupillista. 

Pariisi tuntui tällä kertaa ihanalta paikalta. Kiitos Lotta!
Nähdään pian.




Merci.

"Paris is sometimes a good idea" 

-Oona 

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Kuka on Oona?

Kuka minä olen? 
Synnyin ison pääni kera Kätilöopiston sairaalassa, maaliskuussa vuonna 1990. Äitini piti minua sylissään ja totesi isäni kanssa: "Sehän näyttää ihan Oonalta". Pyöreä pää eikä tukkaa melkein lainkaan. 


Tällainen nainen minusta on nyt sitten tullut. Se sama isopäinen Oona, mutta jaloilla otettu askelia, silmillä nähty asioita, sydämessä muistoja ja takalistossa enemmän ihraa. Elämä on antanut ja ottanut, mutta sen voin todeta, että elämä on ihanaa. 
Tunteiden pyörteiden tuudittamana elän elämääni, joskus täysillä ja joskus haahuillen, itseäni etsiskellen. 
Kallion lukion abi-kirjassa kohdalleni oli kirjoitettu "Oonan hersyvä nauru tulee kummittelemaan Kallion käytävillä vielä vuosia". Kyllä, nauran ja paljon. Välillä poskeni ovat niin hellinä, että on pakko ottaa hetki happea. Luokastakin aikoinaan poistettu näiden "kohtausten" takia. Terkkuja Ressun ylä-asteelle.


Silloin kun en naura (hyvin harvoin), minä laulan, tanssin ja näyttelen. Koko sydämestäni haluan oppia tuntemaan ja kokea tämän maailman, imeä tietoa itseeni. 
Matkustaminen, erilaiset kulttuurit, ihmiset ja ruoka ovat intohimoni. Aina ollessani ulkomailla, tajuan miten paljon täällä on nähtävää ja koettavaa. 


Ensimmäisten askelien jälkeen tanssinpyörteet veivät mennessän. Mummin olohuoneesta Tamara Rasmussenin opiston erikoiskoulutus-ryhmään. Esiintyminen sai aikaan kylmiäväreitä. Koin suurta nautintoa ja olisin voinut tanssia yöhön asti. Ei ollut mitään muuta kuin tanssin flow ja liikkeet minussa ja muissa. Vartalon ja mielen kanssa työskentely tuo minulle suuria tunteita. Hieno laji tuo tanssi.


Kallion lukiosta löysin sen mitä olin etsinyt: kutsumukseni näyttelemiseen. Samaistumalla kohtauksiin opin ammentamaan yhä enemmän inspiraatiota omasta elämästäni ja ympäristöstäni. Näytteleminen imaisi minut mennessään. 

Minua kiehtoo tunne, kun saan olla joku muu. Toisen tunteet ovat minun, ja näen maailman toisen silmin. Näytteleminen on aina ollut osa elämääni, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta aina jostain on olkapäälleni hypännyt näyttelemisen poikanen, joka on huutanut korvaani "tee nyt sitä mitä rakastat". Päästessäni Kallion lukioon ja tämän jälkeen Laajasalon opistoon näyttelijäntyönlinjalle, intohimoni alaa kohtaan kasvoi entisestään.


Viimeiset kaksi vuotta olen saanut tehdä sitä mitä rakastan, näytellä ammatikseni. Roolini on opettanut niin ammattimaisesta tv-tuotannosta, kuin omista vahvuuksista ja heikkouksista näyttelijänalkuna. Olen kiitollinen siitä, että minulle siunautui rooli, joka on ollut jatkuvaa taistelua, kehittymistä, oppimista ja itsensä haastamista. Se on etuoikeus, jota arvostan suuresti.

Mutta kuka on Oona? Siihen en ehkä koskaan osaa vastata, mutta nyt tiedätte pintaraapaisun minusta. Unicefin feissarina ollessani (terkkuja sinne) kuulin muiden feissareiden suusta näin: ''Oona tanssii kaduilla, nauraa paljon ja kovaa, tykkää mädistä banaaneista, keksii kavereilleen ihme lempinimiä ja itkee helposti.''

Jos haluatte kuulla lisää, niin pysykää kuulolla toverit! Täältä saattaa tulla mitä tahansa, sanoja säästelemättä, tunteiden tuiverruksessa. Sitähän varten tämä blogi on? Omaksi ilokseni sekä teidän huviksenne.



Rakkaudella,
Oona