tiistai 31. maaliskuuta 2015

Tyylini evoluutio


Kävin viime viikolla juttelemassa tyylistäni Loop Looksissa Jekun kanssa. Haastiksen jälkeen mietin, että no voi himskatti. Tulipas sitä taas puhuttua erittäin sekavasti, ja ihan muuta kuin mitä vastaisin ilman jännittämistä. Haastattelu-tilanteessa minut valtaa aina semmoinen pieni paniikin-poikanen. Hassua, että omana itsenäni esiintyminen jännittää, mutta sitten kun on roolin takana turvassa, jännitys katoaa. Näistä jäätymisistä johtuen halusin vielä avata myös blogini kautta tätä aihetta. Joten tässä tulee Oonan "rötsisestä" tyylistä kautta aikojen.

Pienenä tyylini määritteli lähinnä äitini, mutta poseeraus ihan omasta takaa.


Ja mallintyöt. . .


Teininä kasvukipujen keskellä liian pieniä vaatteita. Mic Macin vaaleat farkut ja Dakine-reppu.

Teini-pissis, jolla liian paljon pakkelia ja niin paljon kriisejä oman naaman kanssa, että kylpyhuoneessa peilin edessä meikattiin tunteja. "Avaa nyt jo se ovi" huusi äiti, kun piti päästä vessaan. Sudit sutivat ja silti sitä ei ollut tyytyväinen. 

Kuuluin ylä-asteen cooliin tyttöjenggiin, joilla oli coolit vaatteet aina päällä. Vaikka perheellä ei olisi ollutkaan varaa ostaa hurjan hienoja vaatteita, laittoi äiti viimeiset rahansa kuitenkin siihen, että sain kulkea kouluun hyvissä vaatteissa, ja koulutarvikkeet olivat aina ensimmäisenä ostoslistalla. Äippä kulki sitten itse vaikka vähän huonommissa kledjuissa, kunhan mulla oli kaikki ok. Kiitos äiti siitä! Mulle muuten ne teini-ikään kuuluvat angstit ja itsensä etsiskelyt tulivat vasta vähän myöhemmin, koska teini-ikä hujahti koulussa ja treeneissä. Ei sitä kerennyt edes muuta miettiä kuin tanssia ja koulua. 

Tässä kuvassa on teini-Oona. Tukka hienosti kiharalla ja meikkikerros naamalla.

Kallion lukion aikoina yritin näyttää hipiltä "taide tulee minuun" -kyltti otsassa, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaikka sisälläni asui hippi niin ulkoisesti halusin kuitenkin olla pissis. Myöhemmin on siitäkin viisastunut ja ymmärtänyt, että hippiys on enemmänkin filosofiaa kuin pukeutumistyyli. 

Aikuisuuden kynnyksellä tyylini koki "spurguuntumisen". Vaatteet eivät voineet vähempää kiinnostaa ja häpesin ajatusta, että joskus määrittelin itseni sen mukaan miten hienot vaatteet päällä oli tai piti olla. Kirpparit ja käytetyt vaatteet tulivat kuvioihin ja ovat vieläkin lemppareita! Äidiltä sain aina kassillisen hänelle vanhaksi menneitä vaatteita ja lähinnä kuljin Unicefin liivit päällä päivästä toiseen, joten tyylillä ei ollut niin väliä. Töissä koin paljon negatiivisuutta, mikä tuntui välillä vaikealta, koska en ymmärtänyt miten ihmiset voivat vihata hyväntekeväisyyttä ja lastenoikeuksia. Työn johdosta pukeutumisestani tuli hyvin vaatimatonta ja käyttännölistä. Eli mahdollisimman lämpimät vaatteet ja kansio lumen suojana - varusteet joilla jaksoi taistella lastenoikeuksen puolesta! Päällimmäisenä oli ajatus siitä miten vaikutan ihmisiin puheillani, eikä se miltä näytän. Muistan hetken, kun ei edes välittänyt siitä, että varpaat tulivat ulos kengistä. Lumi meni kenkien sisään, mutta silti mielessä oli vain yksi asia: lapset kouluun! Mikään ei estänyt meitä. Terkkuja feissareille, ikävä on suuri.



Jotkut sanoo spurguksi, mä sanon rennoksi! Läheiseni kysyi: "Onko noi muuten miesten kengät"? Pari kokoa liian isot, mutta ei se menoa haittaa.


Viime vuosina, ollessani salkkareissa töissä, olen ihaillut ystäväni Venlan ja muiden näyttelijöiden tyyliä, ja olenkin saanut hyviä vinkkejä mistä löytää mageita ja halpoja käytettyjä kuteita. Tyylini on pikku hiljaa muotoutunut siihen pisteeseen, että lähimmäiseni kutsuvat minua mm. spurguksi, ryysyläiseksi, katto kassiseksi, wannabe fashionistaksi (sisko), nallekarhuksi, lehmäksi –“ sopii sun luonteeseen” (takki jossa lehmäkuosin näköisiä plänttejä). Olen siis kollegani mielestä lehmä. Omasta mielestäni olen vihdoin löytänyt sen tyylin, joka tällä hetkellä tuntuu eniten omalta. Parasta on jos pystyy nauramaan omalle peilikuvalleen ja toteamaan, että "Näytän ihan lehmältä". Lehmät on söpöjä, joten mikäs siinä.


Suurin osa ajasta menee kuitenkin roolihahmoni Marianna Kurjen vaatteissa. Hänen tyylinsä on ammattilaisten käsialaa ja ne sopivat hänelle mielestäni kuin nakutettu. Mariannan vanhoja vaatteita olen itse ostanut välillä. Roolihahmo mennyt vähän liian syvälle? Hehe!


 Oho, korkkarit jalassa. Korkkarit on kivoja ja käytän niitä usein edustustilaisuuksissa. Välillä on kiva olla hetken päätä pidempi ja katsella meininkiä eri näkökulmasta. Ne tuovat ryhtiä olemukseen!
Teini-ikäisenä toisten taitellessa nilkkoja, taitoin itsekin, mutta nilkkani ovat säilyneet jollain ihmeen kaupalla täysin kunnossa. Olen miettinyt voiko tanssiajoista olla jotain hyötyä. Paksut nilkat, jotka eivät taitu, ei sitten millään.


Tilaisuuden vaatiessa fiinimpi Oona tulee hetkeksi esiin. Silloinkin tosin mahdollisimman mukavaa päällä. Potkupuku on paras! Tosin vessassa käyminen on hieman haasteellista, ja tuo potkupuku taisi revetä hieman, kun hätä yllätti...


Välillä kävellään salin kenkäsuojilla pitkin kaupunkia eikä huomata mitään. Kaveri sai hyvät naurut, niin myös minä. Itse asiassa loskakelillä nää olisi takuuvarmat suojat! Suosittelenkin lämmöllä näitä kalliiden kalossien hankkijoille. Halvaksi tulee!


Välillä laitetaan puoliväkisin mekko päälle, koska ilmasto sitä vaatii.
t. ikuinen farkkutyttö


Tai tilaisuus. Heti kun päästään kotiin mekko lentää, ja verkkarit astuvat kuvaan. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun mistään ei kiristä. Ei tarvitse istua jalat ristissä, jotta kriittiset paikat eivät näkyisi, vaan voi rauhassa röhnöttää ketarat ojossa.

Sitten ollaan hetki pelkässä kangas-rievussa. 

Kun sovitin tätä hattua ja takkia ensimmäisen, kerran repesin nauramaan. Nykyisin valitsenkin päälleni, jotain sellaista joka saa minut hymyilemään. Hyvä fiilis on kaiken a ja o. 


Terkuin, 
(Ei ihan) tyyli-lyyli

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Aikuisuuden kynnyksellä

Täytin viime viikolla 25 vuotta. Aikuisuus iski päin näköä, lässähti vasten kasvoja. Läväytti avokämmenellä poskiani ja sanoi, että : "herätys pahvi, sä olet aikuinen nainen nyt". 
Tähän asti olen mieltänyt itseni parikymppiseksi nuoreksi, mutta nyt seison aikuisuuden kynnyksellä ja tästä ei ole enää paluuta. Kuulostipa pelottavalta. Hetken hermoilun jälkeen rauhotuin, ja minut valtasi onnellinen tunne. Päässäni vilisi hetkiä elämästäni, hyviä ja huonoja. Mietin miten kaikki ne ovat muokanneet Oonasta juuri sen Oonan mitä olen nyt. Kiitos elämä! Tästä on hyvä jatkaa kohti aikuisuutta. 

Niin varmaan, menitte lankaan! Mä olen ikuisesti Peter Pan! Se lapsellinen Oona, joka möläyttelee väärissä paikoissa ihan vääriä juttuja, nauraa niin, että ihmisillä menee hermot, syö berskareista vain kuorrutteet, itkee helposti ja juttelee tuntemattomille. Lentelen ympäriinsä pitkin elämää, välillä törmään päin seinää, mutta aina noustaan ylös entistä vahvempana ja jatketaan liitelyä. Hypitään vesilätäköissä, tanssitaan nakuna olkkarissa (pienenä se oli muuten lempiharrastukseni), pussaillaan (ei tosin enää seiniä, niin kuin pienenä tein. Halusin olla maailman paras pussaaja), kysellään, opitaan, puhutaan asiat suoraan, havahdutaan miten kaunis maailma on, kosketellaan enemmän, säilytetään ilo ja innokkuus, itketään kun itkettää ja nauretaan, rakastetaan. Katsellaan elämää lapsen silmin. Haluan että se lapsenmieli, se Peter Pan-fiilis säilyy minussa ikuisesti. Kids rules!

Ps. Sitten kun otan mummona kiikkustuolissa niin kovat vauhdit, että lennän selälleni, mietin kaikkia näitä hetkiä ja nauraa räkätän kaikelle tälle, mun elämälle. 


Synttäriaamuna heräsin siihen, kun äitini töräytti synttärilaulun postiluukusta. Kajahti muuten niin, että naapureille tuli varmasti selväksi kenellä on syntymäpäivät. Sitten tuli sisko ruusu kädessä halimaan mua ja myöhemmin sain kukkalähetyksen poikaystävältä. Herkäksi vetää, ei voi muuta sanoa. Kukista tulee hyvä olo. Koko kämppä täyttyi kukkaenergiasta. Ei voisi päivä paremmin alkaa. Myöhemmin menin lounaalle rakkaan ystävän kanssa, ja naurettiin kun mietittiin hetkeä jolloin tavattiin, kuusi vuotta sitten. Huh, niin ne vuodet vaan vierii, mutta mikään ei muutu. Onneksi.





Juhlapäivän aamuna kiiruhdin rakkaan ystäväni Sharonin luokse, joka maalasi naamani. Ja hyvin muuten maalasikin! Hyvä pensseli-täti tuo Sharppa! Sharon on sellainen tyyppi, jonka seurassa on hyvä olla. Useasti jään makaamaan Sharonin sängylle ja kieltäydyn lähtemästä, vaikka pitäisi.

Seuraavassa hetkessä istuinkin jo taksissa ja nauroin kuljettajan kanssa. Sanoin hänelle, miten outoa on ajaa taxilla. Kuski nauroi ja sanoi topakasti takaisin että, :"Eikä muuten ole! Hyvä kun tuet meitä, ja hei, sun tukkasi menisi ihan katupölyyn tuolla tuiskeessa." Nauroin ja sanoin että, : "Niinpä! Ja hei, mä olen tänään jo 25-vuotias". Katupöly tarttui tuulilasiin ja työnnyin syvemmälle nahkapenkin uumeniin. "Noniin nyt oltais sitten Kansallisteatterissa" kuski tokaisi. Juoksin katsomaan Vanja-Enoa. Lavalla ropisi sadepisaroita, keinut heiluivat eestaas ja tunteet välähtelivät Anton Tsehovin tekstin pyörteissä. Moderni ja mielenkiintoinen, mutta hyvin hidastempoinen esitys. En meinannut pysyä penkissäni, kun tiesin, että 20 rakasta tyyppiä odottaa minua ravintolassa.



Väliaika: kahvia ja skumppaa!

Esityksen jälkeen juoksin tukka putkella kohti ravintola Pjazzaa. Oli ihana nähdä ystävien ja läheisten naamat, rutistaa heitä ja nauttia hetkestä. Nämä ihmiset ovat elämäni varrelta koottu kasa. Sellainen kasa johon voi kaatua. He ottavat aina kiinni ja nostavat ylöspäin.  

Kiwi-drinkit maistuivat ja Pjazzan henkilökunnan hymy tarttui meihin. Ruoka suli suussa ja omistaja kävi onnittelemassa. Aikamoinen paikka tuo Pjazza. Tätä kirjottaessa maistuisi yksi BUFALINA! Ystäväni Nicolina sai muuten uuden lempinimen...


Kiitos Isabella järjestelyistä! 



Ja kaikki ystävät jotka saavuitte paikalle mua halimaan. Kaikista ei otettu kuvaa, mutta muistot säilyy syrämessä ikuisesti. 




Pjazzasta matka jatkui laulellen kohti Bulsaa ja Ahjoa. Ystävät pitävät Ahjossa aina lauantaisin huippubileitä huippu musiikilla varustettuna. Huippu paikka!


Pusun muotoisia huulipunamerkkejä löytyi poskiltani vielä aamulla. Kiitos pusuista ja haleista ja siitä että olette olemassa. Te teette musta todella onnellisen naisen, 25-vuotiaan sellaisen.

Kiitos



T. Vanha kurppa

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Maiharit jalkaan ja menoks!

Kävelen katua pitkin. Lumet ovat sulaneet pois, aurinko lämmittää takkini läpi ja korvissa soi hyvä musiikki. "Oi, anteeksi." Joku kävelee vahingossa niin että tönäisee minua. "Ei haittaa" totean hymyssä suin ja painelen menemään kevyin askelin. Ei muuten haittaa yhtään mikään. Tää hetki on tässä ja nyt. Askeleet muuttuvat salakavalasti pieniksi muuveiksi, joita ei tosin kukaan muu kuin minä itse näe. Sydän sykkii biitin tahdissa ja lenkkarit liukuvat asfaltilla. Tuntuu kuin niissä olisi pienet pyörät pohjissa. Kevät on täällä!

Istun ruuhkaisessa metrossa ja laitan kuulokkeet korville. Mikä ihana tekosyy istua täysin omissa maailmoissa ja katsella metron ikkunasta meininkiä. Uppoudun niin musiikin syövereihin että unohdan hypätä oikealla pysäkillä pois. Silti vaan naurattaa, koska biisi on niin hyvä. Muistoja, tunteita, katseita, kyyneliä, suudelmia, hetkiä. Musiikki on hyvä kamu, joka tekee hetkistä ikimuistoisia.

Musiikki on aina ollut minulle fiiliksen nostattaja. Se nostaa tunteet tuhanteen potenssiin kertaheitolla. Kuuntelen kaikenlaista musiikkia. Eilen olin Oopperassa kuuntelemassa Wagneria ja tänään hytkytään Soulin & Hiphopin tahdissa. Suihkussa laulan vanhoja Suomi-klassikoita ja toisinaan taustalla soi hissimusiikkia. Siivotessa basso sanoo a-tum tum tum ja Oonan kädet nousee refleksinomaisesti kohti kattoa ja imuri lentää hetkeksi. Sitten taas jatketaan siivousta hyvällä fiiliksellä housen soidessa taustalla.

Musiikin kanssa on jaettu paljon hienoja hetkiä ja kesä on festareiden kulta-aikaa. Livenä musiikki aiheuttaa vielä suurempaa euforiaa. Ja koska harmaa talvi on nyt virallisesti ohi ja aurinko kirkuu taivaalla, voin fiilistellä jo vähän. Kaverit ovat hehkuttaneet Weekend-festareita ja nyt on lippu taskussa myös minulla. Ystäviä tulee Ruotsista asti fiilistelemään artisteja, jotka soivat minunkin playlisteillä päivittäin. 

Reppu selkään, maiharit jalkaan, kaveria kädestä ja korvatulpat korviin. Laula sen biisin tahdissa kädet kohti taivasta! Me lähdetään luomaan uusia muistoja. Hetkiä, joita voi kiikkustuolissa muistella. Mulla on uusi reppukin jo valmiina!

www.wknd.fi

                                             (Propsit kuvasta: Samuel Glassar)


perjantai 6. maaliskuuta 2015

Mariannan kengissä

Kävelin kohti koekuvauksia. Vatsaa väänsi ja vuorosanat pyörivät mielessäni. Salkkareihin etsittiin uuttaa näyttelijää. Ensimmäisen jälkeen koitti toiset koekuvaukset ja vielä kolmannet. Näin tapasin Marianna Kurjen ensimmäistä kertaa. Tuon pelottavan epästabiilin nuoren naisen, jonka syövereihin sukeltaisin. Siitä on pian kaksi vuotta aikaa, ja tässä sitä ollaan sydän täynnä käsittämättömiä kokemuksia, onnistumisia ja opetuksia, naurua, itkua, tunteiden kirjoa ja ennenkaikkea sitä suurta paloa sisälläni joka huutaa: tätä minä rakastan!


Näiden viime vuosien aikana ovat Mariannan kengät välillä puristaneet, välillä lentäneet jalasta ja toisinaan myös istuneet ihan hyvin. Sitä on yrittänyt oppia ymmärtämään tätä nuorta naista, jonka sydän on pieninä palasina ympäriinsä, niin sirpaleina ettei niistä sydäntä enää oikein pysty kasaamaan. Se on paksun kuoren alla, kaikkine pahoine muistoineen. Hänen elämässä on tapahtunut asioita, jotka tekevät hänestä epävarman, itseään inhoavan, satutetun naisen.

Uskon että moni löytää joitain piirteitä Mariannassa, joihin samaistua. On epävarmuutta, tarvetta kuulua joukkoon, kateellisuutta, ja muita nuoren naisen elämästä tuttuja tuntemuksia. Mariannan reaktio näihin tunteisiin on rankka ja uskon sen pohjautuvan hänen traumaattisesta lapsuudestaan. Syrjäytyneitä nuoria on paljon, ja mielestäni paljon tätä syrjäytymistä voisi ehkäistä ottamalla lapset syssyyn usein ja rakkaudella. Haluaisin halata Mariannaa ja kaikkia niitä hänen kaltaisiaan ihmisiä jotka eivät ole saaneet kokea rakkautta, ja kertoa että kaikki on hyvin, olet hyvä juuri tuollaisena, kaikkine satutettuine soluinesi. 


Roolin uskottavuuden  säilyttämiseksi on pakko olla hahmonsa puolella. Sitä kautta tulee haastettua myös omaa mieltä. Oli lohdullista lukea Mariannan erikoisjaksosta, joka menee pintaa syvemmälle. Paha ei ole syntyjään paha, vaan siihenkin on jostain päädytty. Mariannan tarinaan saatiin myös ripaus toivoa, kun hän kohtaa ongelmansa ja saa hoitoa. 


Minkälaista on sitten ollut näytellä hahmoa, joka on mieleltään sairas? Haastavaa, mutta todella opettavaista. Ensin Mariannaa vihattiin ja nyt sympatiat ovat kääntyneet häntä kohtaan. Toiveeni näyttelijänä on saada aikaan tunteita yleisössä. Tunteikasta palautetta on tullut enimmäkseen sosiaalisessa mediassa, mutta joskus myös huudeltu kadulla.  

On rankkaa päästä tunnetiloihin, jotka vaativat tuntitolkulla itkemistä tai fyysisten kohtauksien tekemistä. Joskus sitä ollaan lähdetty muutamien mustelmien kanssa kotiin. Toisena päivänä silmät niin turvoksissa, että kodista ei voi lähteä ilman aurinkolaseja. Sitä usein itkeekin vielä kotona, koska tunnetila jää päälle. Toisaalta on jännittävää näytellä mielisairasta, tuskin saisin samanlaisia kiksejä normaalin ihmisen näyttelemisestä. 


Voimakkaiden tunteiden tuottamiset ovat sitä parasta euforiaa, jota näyttelemisestä voi saada. Kun tunne menee niin syvälle koko kehoon, että täytyy tehdä töitä saadakseen sen pois. Hieno hetki oli töissä huomata, kun itkua ei pitänyt enää tuottaa miettimällä synkkiä ja herkistäviä asioita, vaan miettimällä vain Mariannaa. Tunnen sääliä Mariannaa kohtaan, ja välillä onkin tuntunut oudolta, miten katsojat ovat vihanneet häntä. Näyttelijänä minun on pitänyt olla alusta lähtien 100% Mariannan puolella, kaikesta huolimatta. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään hahmoani jotta pystyn näytellä häntä. Minulla ei ole oikeutta kritisoida roolihahmoani, se jätetään katsojille. 
Näiden yhteisten vuosien aikana olen oppinut tuntemaan Mariannan hyvin ja sen myötä eläytyminen on helpottunut.

Katsojat näkevät vain raapaisun siitä, mitä kuvauksissa oikeasti tapahtuu. Tietysti lopputulos kiinnostaa katsojia, mutta minä saan kaikista eniten kiksejä juuri siitä hetkestä, kun teemme kohtausta. Mainittakoon Mariannan erikoisjakson "kylpyamme"-kohtaus. Istuin ammeessa tunteja, ja jos tuli vessahätä, sitä juostiin koleassa talossa huulet sinisinä. Sitä ei varmasti katsoja tiedä miten paljon koko työryhmä tekee töitä yhden kohtauksen eteen. Kaikki tukevat toisiaan ja tekevät työnsä täysillä. Tulee todella hieno fiilis, kun vessaan juostessa puvustaja huutaa että "ota nyt tämä kylpytakki ettet jäädy" tai kun maskeeraaja meikkaa kasvoja valkeammiksi, ja kun ohjaaja huutaa että "nyt tuli muuten hyvää settiä" ja minä mietin että vou, tää on hienoin fiilis, mitä voin koskaan tuntea. Marianna on koko tämän porukan yhteistyön tulos.


Terveisin,
Oona

(Kuvat: MTV)