tiistai 24. marraskuuta 2015

Ei fiktio, ei fakta, vain tämän hetkinen matka

Hei rakkaat rakoperseet! Antakaa anteeksi rivo kielenkäyttöni sekä se, etten ole kerennyt kirjoittamaan teille. 

Syksy on mennyt aboutirallaa näin: 6.00 herätys töihin, bussissa replojen harjoittelua ja aropupuna studiolle. Studiolta juosten Klitsulle(Mikä ihmeen Klitsu? Asia selviää, kun jatkat tekstin lukemista), pieruverkkareiden repimistä päälle, mopin heiluttelua, hienhajua, intensiivistä harjoittelua, ei-niin-intensiivistä harjoittelua, nauruhepuleita, oikeassa sävelessä pysymistä, askeleiden opettelua, kaatumisia, munariisipasteijoita, suutelua, kaljaa, improa, tekstien harjoittelua, epäonnistumisia, kohtaamisia, onnistumisia, huutoa, naurua, itkua, hämmennystä, kirosanoja, nauruhepuleita, kahvia... Kotini oven olen avannut kyyryselkäisenä, väsyneenä ihmisrauniona puolenyön aikoihin. Väsyneenä, mutta sellaisena ihmisenä, jolla on äärimmäisen hyvä olo sydämessä. Oven aukaisemisen jälkeen olen sammunut eri kohteisiin asunnossani, ja herännyt aamulla pirteänä kuin peipponen. Not. Silmäpussit, ruhjeet, kolottavat lihakset, käheä ääni, unettomat yöt ja päästä revityt hiukset lähettävät terkkuja lukijoille!
Mitä ihmisyys mulle merkitsee? Olen aina halunnut tuntea itseni sekä muut paremmin. Tuntea ja tietää mikä tässä elämässä on merkityksellistä. Millä tavoin voin kehittyä ihmisenä? Mikä merkitys mulla on täällä? Teatterin ja taiteen avulla monet asiat ovat saaneet merkityksen ja tämän syksyn aikana lamppu on syttynyt kupolini yläpuolella häkellyttävän monta kertaa. Tuntuu että olen löytänyt paikkani. Intohimoni. Sen miten olen onnellinen nainen. Rakastan kameran edessä näyttelemistä, pikkutarkkaa toimintaa, vähäistä liikehdintää ja pieniä eleitä. Sitä nanosekunneissa tapahtuvaa itkun tuhertamista, kun apulaisohjaaja huutaa: Kuvaus, kamera! Olen kuitenkin kaivannut elämääni Kallion lukion sekä Laajasalon opiston näyttelijäntyönlinjalla koettuja hetkiä. Tunteiden fyysistämistä, hulluttelua ja sitä itsensä etsimistä. Näytellessäni olen vapaa kuin taivaan lintunen, vain taivas on rajana, jos sekään. Kaikki on mahdollista ja voin olla hetken taas lapsi. 
Teatteri on aina ollut elämässäni jollain tavalla mukana, ja tänä syksynä tapahtui jotain mikä muutti elämäni täysin. 
"Onks toi kerspele mun nimi?". Tuijotin puhelimeni näyttöä, kello oli 3.00 aamuyöllä, ja yritin siristää turvonneita silmiäni, jotta näkisin paremmin. Kolme päivää olimme pääsykokeissa vuodattaneet hikeä, verta, kyyneleitä ja kaikkea niiden väliltä. Housuun melkeen paskottu ja suihkuun saatoin myös hetkellisesti nukahtaa. Ympärilläni oli pyörinyt niin inspiroivia ja upeita ihmisiä, jotka saivat minussa aikaan suuria onnen tunteita. Ja sitten koitti se hetki: Minut oli valittu Helsingin Kellariteatterin jäseneksi! Pääsin osaksi yhteisöön, joka ottaa vastaan juuri sellaisena kuin on. Halauksia ja toisten tukemista. Vilpitöntä rakkautta. Nämä ihmiset on opettaneet mulle niin paljon elämästä ja ihmisyydestä. On hienoa löytää ympärilleen ihmisiä, jotka käyttävät asemaansa ja mahdollisuuksiaan yhteiseen hyvään avartamalla ihmisten maailmankuvaa. Teatterilla on voima. Teatteri on sielunruokaa. 

Muistan viimeisen pääsykoepäivän jotenkin sumuisena päässäni. Yksi asia oli kuitenkin varma; tätä mä haluan tehdä ja tätä minä myös teen. Aion ahertaa väsymättä! Kulkea omaa polkuani kääntymättä takaisin! Pelkoa kohden! Vahvistaa unelmia! Ja näinä hetkinä, kun meidän uusien esitys on valmis, kenraali vedetty ja silmät lupsuen kävelen kohti kotia mietin tuota hetkeä, keitän pannullisen kahvia ja totean miten onnekas ihminen voi olla, kun tekee sitä mitä rakastaa(toisinaan myös vihaa). 

Teatterin kautta me voidaan antaa maailmalle jotain kaunista, rumaa, voimakasta. Jotain, joka parhaimmillaan muuttaa maailmaa edes sekunniksi. Saada edes yksi ihminen tuntemaan jotakin, ihan mitä tahansa. Rakastan tätä! Ja kyllä, aion apinanraivolla huutaa tuota lausetta keskellä Keskuskatua, jos siltä tuntuu. Epäsuomalaiseen tyyliin totean itselleni sekä muille; ÄLÄ PIILOTA ONNEASI! Puske sitä kohti kuin kiimainen sonni, kurkottele niin että kädet repeää lihastasi, äläkä vaan  päästä irti sano kuka tahansa mitä vaan.
Päättyköön vuodatukseni tähän. Kiitos kun kuuntelit. Ihana antaa vain tajunnan virrata ja sopertaa jotain tänne. 
Ps. Me(kuvassa) tiedämme millainen Helsinki oli ennen. St. Helsinki on viidentoista uuden kellariteatterilaisen aikaansaannos. 
Pps. Huhujen mukaan olemme täysin paljaina ja pyhinä edessänne. 
Varaa lippusi: 
Rakentaa (verbi): 
1. Vahvistaa unelmia jotka ovat vasta itämässä 
2. Ahertaa väsymättä oman päämäärän saavuttamiseksi
3. Uskoa itseensä, kulkea omaa polkua kääntymättä takaisin